Tutkimuksessa analysoidaan yhdeksän maan tiedepolitiikassa tapahtuneita muutoksia ja linjanvetoja 1990-luvun lopulta 2000-luvulle. Tältä pohjalta suomalainen tiedepolitiikka asetetaan kansainväliseen vertailevaan kehykseen. Tutkimuksen kohteena olevat maat ovat Ruotsi, Tanska, Norja, Hollanti, Iso-Britannia, Ranska, Sveitsi, Irlanti ja Kanada. Ne kaikki ovat olleet aktiivisia tiedepolitiikan ja tutkimusjärjestelmän kehittäjiä 2000-luvulla ja tarjoavat sen vuoksi hyviä esimerkkejä ajankohtaisista tiedepoliittisista trendeistä Euroopassa ja Pohjoismaissa. Samalla täsmentyy globaali näkökulma. Maat on valittu niin, että ne olisivat suomalaisen tiedepolitiikan kannalta kiintoisia ja että tehdyt havainnot antaisivat vastauksia ajankohtaisiin suomalaisiin kysymyksiin. Kansalliset analyysit tuovat myös esiin viimeaikaisia tiedepoliittisia strategioita ja niiden vaihtelua eri maissa.

Kansainväliset vertailut kohdistuvat tutkimuksessa neljään kokonaisuuteen, jotka heijastavat 2000-luvun keskeisiä tiedepolitiikan kysymyksiä. Ensinnäkin tutkitaan eurooppalaisen tiede- ja tutkimuspolitiikan uusia tieteen edistämisen pyrkimyksiä ja kansallisia avauksia suhteessa niihin. Tutkimus tarkastelee tiedepolitiikan asemaa globaalissa ja kansallisessa teknologia- ja innovaatiopolitiikassa ja täsmentää innovaatiopolitiikan keskeisiä ajatuksia ja tietoperusteisen talouden perusteluja. Toiseksi tutkimuksessa kiinnitetään huomiota tiedepolitiikan keskeisiin tavoitteisiin ja politiikkalinjauksiin tutkittavissa maissa. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat tiedepoliittiset ongelmakohdat sekä linjaukset ja instrumentit, joilla näihin ongelmiin on vastattu. Kolmanneksi huomio kääntyy tutkimusjärjestelmän institutionaalisten rakenteiden muutokseen, jolloin fokus on ministeriörakenteissa, tiedepoliittisissa neuvonantojärjestelmissä sekä yliopistojen rakenteiden muutoksissa. Neljänneksi käsitellään tutkimustoiminnan resursseja ja niiden allokointia, ts. eri maiden tutkimuspanostusten kehittymistä ja rahoitusjärjestelmien muutoksia.

Tutkimuksen kansalliset analyysit osoittavat, että tärkeitä kysymyksiä 2000-luvun tiedepolitiikassa ovat eurooppalaisen tieteen edistäminen ja globalisaatioon ja sen edellyttämiin tutkimustarpeisiin vastaaminen. Globalisaatio on muuttanut ja muuttaa edelleen eurooppalaista tiede- ja teknologiapolitiikkaa. Tässä tilanteessa eurooppalainen tiede hakee renessanssia ja tutkitut maat haluavat panostaa ”maailmanluokan tieteeseen”. Tämä on yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa voimistanut tutkimusalojen priorisoimista ja vahvistanut strategisen tutkimuksen asemaa.

Tutkimusjärjestelmän rakenteelliset uudistukset ovat puolestaan tähdänneet tiedepolitiikan strategisen ohjauksen ja koherenssin parantamiseen sekä tutkimus­järjestelmien toiminnan tehostamiseen. Samalla yliopistojen ja yritysten välisen yhteistyö on korostunut ja yliopistot ovat olleet laajojen rakenteellisten ja hallinnollisten uudistusten kohteena. Tutkimushenkilöstön ikääntyminen ja tutkijanuran houkuttelevuus ovat puolestaan keskeisiä eurooppalaisen tiedepolitiikan ongelmakohtia. Myös kansainvälinen liikkuvuus on korostunut ja muuttanut muotoaan.

Tutkimusrahoitusta on haluttu kasvattaa ja yksityisen ja julkisen sektorin t&k-panostusten tasapainottamisen tarve on lisääntynyt. Samalla tutkimusjärjestelmiä on viety kilpailullisempaan suuntaan, ja kilpailtu ja projektiperusteinen rahoitus ovat kasvaneet.

Vaikka tutkituissa maissa korostuvat erilaiset syyt konkreettisten uudistusten taustalla, tutkimusjärjestelmän toiminnan tehostaminen ja laadun parantaminen sekä kansallisen taloudellisen kilpailukyvyn nostaminen ovat olleet keskeisiä muutostarpeiden perusteluja. Tiedepolitiikka kytketäänkin aikaisempaa tiiviimmin kansalliseen taloudelliseen menestykseen ja sen edellytysten luomiseen. Useissa maissa onkin tehty laajoja tiedepoliittisia kokonaisuudistuksia. Samalla uudet taloudellisen kasvun ongelmat ovat lisänneet keskustelua kasvun ajatuksen ja innovaatiopolitiikan edellytysten uudelleen määrittelyistä.