Tämä tutkimus käsittelee Yleisradiota vuosina 1926–2017. Tarkoitus on kuvata ja analysoida yleisellä toimielintasolla (eduskunta, valtioneuvosto/liikenne- ja viestintäministeriö/yhtiökokous, yhtiön hallintoneuvosto, yhtiön hallitus) Yleisradion valvontaa ja omistajaohjausta ja näihin liittyvän johtamisen ja työnjaon kehitystä. Erityisesti on tarkoitus tutkimuskysymyksenä selvittää, miten ja millä perusteilla ko. ajanjaksona Yleisradiosta on tullut yhä enemmän eduskunnan alainen organisaatio, kun eduskunnan valitsema yhtiön hallintoneuvosto on lainsäädäntömuutosten myötä vahvistanut asemaansa yhtiön päätöksenteossa. Tarkoitus on kuvata myös muita elementtejä, jotka ovat vahvistaneet ko. ajanjaksona Yleisradion asemaa maan hallituksesta riippumattomana valtionyhtiönä.

Tutkimuksen rakenne perustuu historian tarkasteluun. Lähtökohtana on valtionyhtiö Yleisradion perustaminen vuonna 1934 ja sen taustatekijät. Varsinainen tarkastelu lähtee kuitenkin liikkeelle vuodesta 1949, jolloin ns. Lex Jahvetin myötä Yleisradion hallintoneuvoston valinta siirtyi eduskunnalle. Tämän jälkeinen aika nykypäivään jaetaan lainvalmistelun luonteen pohjalta kahteen ajanjaksoon, jotka ovat komiteoiden aika (1950–1993) ja parlamentaaristen työryhmien aika (2000–2017 ja edelleen). Näiden ehdotuksia ja ehdotusten toteutumista tarkastellaan yksityiskohtaisesti. Komiteoiden työ ei synnyttänyt Yleisradiota koskevaa lainsääsäädäntöä, mutta sisälsi monipuolista pohdiskelua Yleisradion hallintomuodosta, tehtävistä ja organisaatiosta. Kaksi keskeistä Yleisradion lakiuudistusta liittyy Yleisradion pääjohtajan erottamishankkeisiin. Lex Jahvetti syntyi tarpeesta erottaa pääjohtaja Hella Wuolijoki ja laki Yleisradiosta liittyi pääjohtaja Reino Paasilinnan erottamishankkeeseen. Näistä prosesseista on erilliset jaksot.

Tutkimuksessa tarkastellaan erilliskysymyksinä tarkemmin vielä joukkoa aiheeseen liittyviä muita kysymyksiä. Loppujakso sisältää tutkimustulokset ja pohdiskelua. Tutkimuksessa esitettyjä yleisradiolainsäädäntöön liittyviä tekijän näkemyksiä peilataan erityisesti Antero Jyrängin (1969) ja Eero Paukun (erit. 2005) esittämiä kantoja vasten